Reissu ohi. Ikävä takaisin.

Noniin, hei taas! Pitkästä aikaan!

Reissu on nyt ohi. Haikea mieli. Oli kyllä mahtavinta pitkään aikaan. Kaikki meni niin hyvin!

Reissukaverit oli huippuja tyyppejä, ilmat olivat vallan suotuisia,+25-35 astetta ja vettäkin onneksi satoi muutamana yönä, niin sai kuiva maa vähän kostuketta.

Vietimme siis alkumatkasta paripäivää pääkaupungissa, sitten menimme viikoksi Hosainaan (jossa nettiä ei ollu saatavilla koko aikana) ja sitten vielä loppureissusta muutama päivä Addiksessa.

Lahjoituskamppeita veimme 9-hengen porukalla yhteensä yli 300 kiloa! Kiitos kaikille lahjoittajille, olisitte nähneet ne lasten ilmeet! Suurin osa tavaroista siis meni kuurojen koululle, mutta vieraillessamme paikallisissa päiväkodeissa, oli pakko osa vaatteista ja leluista viedä sinne. Etenkin kun kuuli, millaisista oloista lapset olivat.
Moni pienistä päiväkotilapsista oli hyvin köyhän perheen lapsi, joten pelkkä päiväkodissa tarjoiltu päivittäinen ruoka oli luksusta kadulla asuviin verrattuna.

Myös koululla kuuli monenlaista tarinaa lasten taustoista. Annoimmekin usein vaatteita sen mukaan, kuka niitä eniten tarvitsi. Mutta joulujuhlassa lahjoja saivat kaikki.

Olimme siis koululla juuri joululoman aikaan ja aluksi se vähän harmitti, sillä paikalla oli vain puolet koko koulun oppilaista. Mutta kun kuulimme, että koululle olivat jääneet ne, joilla ei joko ollut kotia ollenkaan, he eivät halunneet mennä sinne tai heillä ei ollut varaa matkustaa niin kauas, totesimme että olimme koululla juuri oikeaan aikaan. Juuri nämä lapset tarvivat meitä.

Päivät touhusimme lasten kanssa kaikenlaista, pelasimme jalkapalloa ja hypimme hyppynarua. Suurimmaksi osaksi vain olimme heidän kanssaan. Se oli parasta. Usein pelkkä turvallinen halaus riitti. Tai kun lapsi sai pitää kädestä.

Yksi koulun nuorimmista oppilaista oli todella mahtava tapaus. Vaikeiden vaiheiden jälkeen tämä pieni Iisak-poika oli sopeutunut koulumaailmaan ja oppi pikkuhiljaa luottamaan ihmisiin. Ennen kouluun tuloa Iisak oli asunut äitinsä kanssa kadulla. Äiti ja lapsi olivat kokeneet niin kauheita, ettei pikku-Iisak Hosainan kouluun tullessaa osannut muuta kuin sylkeä, purra ja huutaa. Hän oli kuuro ja puoliksi sokea.
Rankkojen vaiheiden jälkeen Iisak on nyt  pikkuhiljaa alkanut oppimaan viittomia sekä luottamaan ihmisiin. Etenkin miehiin hän ei ollut ottanut mitään kontaktia ennen, koska oli nähnyt kaikenlaista pahaa, mitä miehet olivat tehneet hänen äidilleen. Luojan kiitos, että joku pariskunta oli pelastanut Iisakin ja tuoneet hänet Hosainaan, kuurojen koulullen

Nyt Iisak kertaa esikoulua. Hän on todella taitava teknisten laitteiden kanssa. Puhelimet ja kamerat olivat hyvin tärkeitä Iisakille. Hän oli myös hyvin kiinnostunut minun piirustuksista, ja halusi että piirrän hänet istumassa Heidi-opettajan autossa :) Hänestä tulee vielä taitava kuski! Ja valokuvaaja!

Nyt siis olen jo Helsingissä, mutta matkatavarat ovat jossain Istanbulissa. Jospa saisin ne vielä takaisin, jotta voin jakaa kaikki tuliaiset :)

Jatkan myöhemmin taas lisää ja odotankin innolla, että pääsen esittelemään reissun kaikki kuvat ja tarinat teille!