Nyt on oltu reilu kaks päivää töissä reissun jälkeen ja vähän meinaa hapottaa. Ei oo tänne blogiinkaan joutanu kirjotteleen reissun ajatuksia kun tässä on ollu kaikenlaista.
Mutta juuri äsken näin erästä äitiyslomalla olevaa opettajaa koulun kansliassa, ja hän huikkasi perään että muistahan kirjottaa blogia! No minäpä kirjoitan :)
Kylmä ja harmaa arki lävähti päin kasvoja maanantaina. Auto on jäässä, toppavaatteet unohtu ja heti ekapäivänä liikuntaa ja luistelua. Onneksi sain lisävaatetusta työkavereilta.
Syviä huokauksia, miten tästä talvesta selviää hengissä... haluan takaisin Afrikan aurinkoon ja aurinkoisten ihmisten pariin.
Jotenki se vaan pistää niin korvaan kuinka täällä valitetaan niin pienistä asioista. Tämä nyt varmaan kuulostaa niin kliseiseltä... Mutta niin se vain on :)
Kun on kaksi viikkoa nähnyt kadulla asuvia lapsia ja kuinka niistä vain murto-osa pääsee päiväkotiin tai kouluun, niin jotenkaan ei jaksa hätkähtää siitä ettei koulun siivooja ole muistanu tyhjentää yhtä koulun roskista. Ja kun on tavannut kuurojen koulun oppilaita ja nähnyt heidän elämän iloaan ja innostusta kaiken oppimiseen, tuntuu tyhmältä kuunnella täällä oppilaiden valittamista samalle päivälle laitetuista kokeista... "Se ope vihaa meitä, se laitto matikan testin samalle päivälle ku bilsan koe!"
Kouluruuan haukkumisesta en jaksa edes sanoa mitään...
Niin siinä taas kävi, että Afrikka jäi entistä enemmän sydämeeni.
Odotankin innolla, että pääsen näyttämään kuvia ja kertomaan tarinoita reissulta koko koululle. Toivotaan vain, että jokin aika löytyisi pian. Tuntuu olevan niin kiireistä ja hektistä nyt tämä kouluarki, ettei poikkeuksia passaa tulla... Afrikassa elämä oli pelkästään yhtä poikkeusta. Silti kaikesta selvittiin. Rennolla ja iloisella asenteella. Jospa saisin edes hitusen tätä asennetta ja elämäniloa siirrettyä tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti